Silja Jokinen: "Otto-pojan" muistolle, julkaistu Pystykorva-lehdessä -02

REKU KUMOSI USKOMUKSIA

Reku tuli meidän otto-pojaksi 3½-vuotiaana. Sukutaulu oli komea, Suomen toisella puolella hirvenhaukkujaksi jalostettu koira oli yllättäen jäänyt pennusta saakka työttömäksi. Koiran ensimmäisellä isännällä oli tavattoman huono tuuri; Ilomantsin hirvikanta oli romahtanut juuri kun hän hankki hirvikoiran, ja hirvet rauhoitettiin peräti kolmeksi vuodeksi. Kaiken lisäksi isännän selkä reistaili. Linnunhaukkukokeissa oli ollut puhetta Rekusta, ja eräänä aamuna myöhäsyksynä, isäntä soitti ja kysyi yks´kantaan "otatteko vai laitanko monttuun?".

Epäilytti ottaa aikuista urosta, varsinkin kun meillä oli jo uros ja narttu. Reku oli hyvin tulinen, sanoisin herkästi syttyvä. Yksikseen tarhassa elellyt uros ei alkuun ymmärtänyt leikkiä ollenkaan. Kun toiset koiramme hieroivat tuttavuutta ja tekivät leikkiin kutsuja, Reku tulkitsi eleitä väärin; esimerkiksi tönäisystä seurasi tappelu. Toisia koiria Reku ei sietänyt samassa tarhassa, seurauksena ahdistuksesta oli se, että aikuinen uroskoira - kookaskin vielä - survoutui betoniverkosta tehdystä aidasta läpi vapauteen. Betoniverkon silmäkoko on 15 cm x 15 cm, siitä se poika pujotteli itsensä läpi! Tosin Reku oli laiha, ei se huonosti hoidettu ollut, mutta yksin ollessa, ja vähällä liikunnalla ei ruoka maistunut eivätkä lihakset kasvaneet. Meillä Reku "lihoi" 4 kiloa, ja silloin se oli parhaimmillaan. Vähitellen, muutamien tappelujen ja karkaamisten jälkeen alkoi vanha koira oppia uusia temppuja. Nujakat muuttuivat leikiksi, ja tarhassa koirat alkoivat viihtyä lähekkäin. Viimeisinä elinpäivinään Reku ulkoili samassa tarhassa 3 aikuisen ja 5 pennun kanssa sulassa sovussa.

Sisällä talossa Reku oli alkuun levoton, kamalinta sen mielestä oli lumien putoaminen katolta. Vähitellen Reku oppi olemaan "tuvassa"; talvella ruokimme koirat lämpimässä ja "seurustelemme" illat niiden kanssa. Viimeisinä vuosina oli pikemminkin niin, että vanha herra piti käskeä ulos - nahkainen tv-tuoli oli siitä paras nukkumapaikka.

Hirvenmetsästys alkoi uudelleen, ja Reku pääsi töihin. Hirven lihan hinta ei halventunut, sillä ensimmäiseksi pojalle piti ostaa kaulakoru - sellainen missä on antennit. Tunnin hakulenkit lyhenivät vuosien mittaan jopa varttituntiin. Paitsi jos mukana olin minä. Silloin Reku kävi ottamassa yhteyttä kuten lintukoira. Linnuista poika ei ymmärtänyt mitään; orava sentään sai muutaman jykevän haukahduksen. Ja entäs majava, se vasta oli riemukas tapaaminen! Hirviä Rekulle ammuttiin muutama - täälläpäin seurueiden lupamäärät voivat olla kovin pieniä, esimerkiksi 1½ hirveä. Rotusyrjinnältäkään Reku ei välttynyt.  Rauhoitusajan takia ensimmäinen kaato tuli vasta koiran ollessa 4½-vuotias. Ensimmäisen - ja ainoan - kunnon lintuhaukkunsa poika haukkui 8½-vuotiaana. Joulupöytään päätynyt ukkometso joutui haukkuun ehkä sen takia, että Reku ei enää jaksanut juosta hirvien perässä, ja koira oli sen itsekin tajunnut.  

Reku antoi käsitellä itseään mainiosti. Kynsienleikkaaminen, anaalien tyhjentäminen, korvien tutkiminen - kaikki sujui helposti. Eläinlääkäreistä se ei sentään pitänyt, eikä ulkomuototuomareista. Kun sydämenvajaatoiminta todettiin, aloitettiin tablettimuotoinen lääkitys. Tämänkin asian vanha herra käänsi edukseen - se koki saavansa etuoikeuksia, kun vain sille annettiin aamuin illoin ylimääräinen herkkupala. Puoli vuotta tilanne pysyi vakaana, keväällä kunto huononi, ja Reku nukutettiin helatorstaina kotipihallaan.

Varautuneesta nuoresta uroksesta kehittyi iloinen, avoin ja kontaktia hakeva koira. Se peuhasi ja touhotti - ikään kuin olisi saanut lapsuutensa takaisin. Puruluut olivat oikeastaan ainoa asia, joiden luovuttaminen oli sille työlästä. Rekua ei saanut tottelemaan käskemällä, vaan ystävällisyydellä. Ankarin voimakeino, sitten kun se keksittiin, oli kukkien sumutuspullo. Sumupulloa poika pelkäsi - muutaman suihkun kuonolleen saatuaan riitti pelkkä pullon ravistelu kurinpalautukseksi.

Itselleni jäi Rekusta sellainen käsitys, että se kotiutui meille hyvin ja hyväksyi meidät koirinemme laumakseen. Se näytti käytöksellään pitävänsä meistä -  ja vielä tavallista suuremmalla tunteella kuin tavallisesti uroskoira osoittaa kiintymystään. Reku-poika kasvatti meitä ehkä enemmän kuin me sitä. Aikuisen uroksen ottaminen on uhkapeliä, eikä sitä voi suositella. Jos haluaa oppia uutta, ja sietää epävarmuutta, tuloksena voi olla aikaa myöten hieno kokemus.

( koiran tiedot: Ronikon Reku  SF22177/93)

Kuvateksti 1) "Kun se ei edes viihdy sisällä.."  2) Haukuin hirviä, majavia, karhuja, mutta en lintuja!